Ehkä illat ovat viileitä

Vaikka näyttää kovasti siltä, että villaneuleet saa pian toviksi unohtaa, ikuistan tänne vielä erään aikaansaannokseni.

Tämä neuletakki on minulle siitä erityinen vaatekappale, että se on tullut käytetyksi. Siis aivan OIKEASTI käytetyksi. 

Nyt tosin alan epäröidä todistelussani, mutta näin minulle on ainakin vakuuteltu! Nimittäin, tiedäthän - kun kutoo jollekin jotakin, ei voi olla aina suinkaan varma siitä, millä tavalla lahja löytää paikkansa tulevan omistajan käytössä. Rehellisiä kun ollaan, lapsena mummon kutomat villapaidat kutittivat (usein) niin vietävästi.

Olet varmaan samaa mieltä kun sanon, että ei ole mukavaa edes esittää käyttävänsä villapaitaa, joka kutittaa ja jonka värit ja kuviot ovat ristiriidassa omien mieltymysten kanssa. MINÄ EN HALUA olla sellainen neuletäti, jonka lähestyessä lahjapaita kiskotaan kiireesti päälle ja loihditaan kasvoille terhakas hymy. Tästä syystä minulla ei ollut odotuksia tämän villatakin käytön suhteen. Kudoin sen ilosta.

Iloni oli silti sitäkin suurempi, kun tiesin, että neuletakki saattaisi oikeasti miellyttää tulevaa käyttäjäänsä. Koska olen ollut aistivinani, että erityisesti miehiä itseneulotut villapaidat kutittavat läpi elämän - ei ainoastaan lapsena - tämä neulomus sen sijaan ei ilmeisesti kutita. Olen NÄHNYT sen käytössä. (Eikä se ole vaikuttanut näyttelemiseltä.)

Olen jo aiemmin maininnut erään hyväksi havaitsemani Novita-lehtisen, josta löytyi myöskin tämän neuletakin ohje. Jos innostut kutomaan jotakin vastaavaa ensi talvelle taikka kesän iltoihin, löydät samaisen vihkosen ohjeineen Novitan sivuilta. 

Erona alkuperäiseen ohjeeseen, laitoin omaan versiooni vetoketjun sijasta hakaset.


Palatakseni keväisiin tunnelmiin, törmäsin tänään perhoseen, tiedän, että se ei ollut ensimmäinen, mutta silti. Toivon, että törmäät siihen sinäkin. Aurinkoista viikonloppua!