Uusia alkuja

Aika on rientänyt. En silti ole ollut jouten. Tartuin toden teolla johonkin sellaiseen, joka on ollut tekeillä jo jonkin tovin.  Kiitos kallisarvoisen veljeni tekemän piirustuksen, joka on muistuttanut oivallisesti milloin mistäkin - ymmärsin, että opinnäyte ei sekään valmistu, ellei sitä tee.

 
Urakoinnin jälkeen pääsiäinen kului nautinnollisesti. Jotakin siitä jäi vielä jäljellekin.

Kun nyt on päästy alkuun, upotin seuraavatkin siemenet veteen. 

Haluaisin, että näistä kasvaisi MONTA punaista hajuhernettä.

Viime vuonna onnistuin saamaan kasvuun YHDEN kymmenestä. Siemenet olivat menneet vanhaksi, joten pidän sitä tietenkin suurena saavutuksena ja synnynnäisen viherpeukalouteni merkkinä. 

Toisaalta huomasin tuon viimekesäisen hennon vaaleanpunaisen yksilön ansiosta, että jo yhdessä on paljon. Siinäkin - ja aivan erityisesti siinä - on katseltavaa jokaiselle päivälle.

Letitetty kaulus

Näin kerran jossakin lehdessä lettikuvioisen neulepannan, sellaisen päähän tarkoitetun, joita nykyisin vilahtelee. Letti oli muhkean näköinen. Sen sijaan että palmikko olisi neulottu kohokuviona tasaiselle pohjalle, näytti kuin koko panta olisi ollut pelkkää palmikkoa.

Kuvittelin, miltä tuollainen panta näyttäisi Suurempana ja Kaulassa. Ajattelin, että varmasti sekin aika muhkealta, ja kivalta. Ja miltä se tuntuisi? Lämpimältä.

Kun innostun jostakin, minun on vaikea päästää siitä irti. Kauluri syntyi isoilla puikoilla 7 Veljeksestä, ja kerralla valmiiksi.

Kudoin viisi pötköä, jotka kukin jakautuvat vielä kahteen osaan. Ompelin pötköt toisesta päästä kiinni toisiinsa, vieretysten. Ja sitten ryhdyin letittämään.

En ole koskaan letittänyt viidellä, joten käytin apunani mallia.

Tämän tässä yllä on ystävällisesti kuvannut Myllyn Paras. Siinä on kuvattu letitys neljällä säikeellä, mutta kun sen hallitsee, viideskin sulautuu jo mukaan.

Sain siis samalla oppia myös pullanletityksen jalon taidon.

Lopuksi lisäsin kauluriini vielä napit.

Auringon muotokuva

Ikuistin ne

Ennen kuin pistelin poskeeni

Sillä juuri nyt ei ole käyttöä tekoauringoille.


On viikonloppu, taivas sininen ja ilma poutainen. 
Lähden nauttimaan siitä SAAREEN. Jhah.
Tiedän että olette kateellisia, niin minäkin olisin.

Kakkukestit

Ystävä pistäytyi. Leivon vaihtelevasti, mutta harvemmin pelkästään itselleni. Jotenkin se vain on mukavampaa jakaa kakkua toisen kanssa?

Juhlistimme ystäväni kesätyöpaikkaa ja sitä, että katu ikkunan alla on sula. 

 Vadelmapiirakalla

Ja sitruuna-inkivääri -teellä

Molemmat ovat ihmiselle hyväksi.
Piirakan ohje löytyi Pirkan resepteistä, ja olen sen tähän mennessä kyllä verrattomaksi havainnut! Mainitulla reissulla Norjassa kokeilimme piirasta mustikan kanssa sekä NORJALAISILLA eineksillä (se maistui melkeinpä vieläkin paremmalta.) 

Mistä tässä tortussa vielä niin tykkään, on sen nopeus (eli oma nopeuteni). Pidän leipomisesta, mutta en puolta päivää vaativasta urakoinnista, johon sisältyy näpertelyä saati taikinan jäähdyttelyä jääkaapissa.

Itse asiassa, aiheesta hieman poiketen, näen tämän saman kuvion suhteessani OMPELEMISEEN. Kaavojen kanssa taiteileminen ja ompelutyö on minulle ja hermoilleni kertakaikkisesti jotakin liian vaikeaa, hidasta ja raastavaa. Matematiikkaa. Sen sijaan NEULON mielelläni siksi, että näen työni tuloksen verraten nopeasti, tulos voi olla ihan kaunista, eikä se kaikki ole aivan niin justiinsa.

Ihailen tosin valtavasti sekä ompelevaisia ihmisiä (kuten erästä ystävääni, joka ompelee itse lähes kaikki kauniit vaatteensa), että mahtavia ja monivaiheisia kakkuja leipovia ihmisiä. Ja sitten olen taas onnellinen, että on olemassa myös pikapiirakoita ja paksuilla puikoilla neulottavia pannulappuja - laiskemmille jokaiselle jotakin.

Säiden armoilla

Jossakin aiemmin tuolla kaipasin kevättä, joka näkyisi ja tuntuisi keväältä. Toisin kuin tuumailin, en silti lähtenyt etelän lämpimään saati vihreyden keskelle. 

Sen sijaan suuntasin vieläkin pohjoisemmaksi. Likellä Lofootteja, pienessä kalastajakylässä sain kokea jälleen SUUREN TALVEN. Totta tosiaan, talvi palasi kylään osuvasti samaiselle viikolle, jonka paikan päällä vietimme! Nyt se jylläsi tavallistakin ärhäkkäämpänä, myrskyten lunta, vettä ja räntää.

Olin tietenkin varautunut viileään, mutta en sentään aivan niin viileään. Myrsky oli vinha. Se ujelsi taukoamatta korvissa ja helisytti ikkunoita. Lumen lisäksi se ei kuitenkaan lennättänyt muuta irtonaista, tosin sellaista ei juuri ollut tarjollakaan, eli säästyimme kolhuilta. Asukkaat hämmästelivät hekin ilmiötä - vastaavaa takatalvimyrskyä kun ei ollut tapahtunut miesmuistiin. Kuulostaako tutulta? Tuntuu, kuin kaikkialla maapallollamme olisi asiat olleet nurinkurin jo jonkin tovin.

Kelit eivät silti olleet liian iso ongelma. Maisemista sai selvää - ne OLIVAT hienot - ja oikeastaan uskon, että säällä kuin säällä tuota kaikkea on lomailijan kaunis katsella. Ja kokemus, joka siis näkyi, kuului ja tuntui luissa ja ytimissä, oli lopulta vähintäänkin terapeuttinen.

Kuten sanottu, ihmiset norjalaisessa kalastajakylässä elävät pitkälti meren antimista. He syövät paljon kalaa. Ja mekin söimme. Kalahan on hyvää. Onneksi heillä on kalaa myös säilössä, sillä paikassa sai todellista tuntumaa siitä, kuinka ollaan säiden armoilla.  

Nimittäin. Kalastajat kalastavat, kun säät niin suosivat. Kun säät eivät suosi, kalastajat eivät kalasta. Kaikkialla olikin nyt kovin hiljaista, ihmisiä ei juuri näkynyt. Ehkä he istuivat kalastajanmökeissään ja odottivat?

Mutta me sentään kuljimme. Aika ajoin ilma saattoi yhtäkkiä vaihtua tyystin toiseksi, tuuli lakkasi, aurinko pilkahti. Kunnes tuli taas rakeita. Katselimme ja räpsimme kuvia. Vuoria ja vuoria ja vuoria. Enhän ole koskaan nähnyt vuoria? Saati sitten merta. 

Uskokaa tai älkää, reissu pohjoiseen teki terää. Palatessani Suomeen, tuntui jälleen verrattoman keväiseltä, lämpöiseltä, suorastaan suloiselta.

Ai niin - Ihmiset - he olivat TODELLA hämmentävän ilahduttavia. Kaikki he, joita tapasimme. Vastaan tuli järjestäin ystävällisiä kasvoja ja hymyileviä sanoja. Ovatko kaikki norjalaiset sellaisia?