Ne pursuavat elämänriemua

Hajuherneeni

Pienet ovat päivän ilot. Eivätkä edes aivan pienet. On jännä juttu, kuinka näihin vihreisiin varsiin, valoihin, varjoihin ja taivaan sineen tiivistyy koko päivän tunnelma. Kesän tuntu, elonraikkaus.

Päivään sisältyi paljon pientä hyvää. Joskus asiat vain soljuvat, kuin vahingossa. Myötätuuli kuljettaa mennen tullen pyörämatkan, valot ovat vihreät, aurinko lämmittää eikä koivuissa ole enää hiirenkorvia koska niissä on oikeat lehdet. Töissä asiakkaat eivät olleet tuittupäitä. Päinvastoin he löysivät juuri oivallisia taimia, kauniita kurtturuusuja ja oikean sävyisiä orvokkeja. He hymyilivät ja minä hymyilin.

Jossakin vaiheessa erehdyin luulemaan, että tänä vuonna kevät ei ehkä tepsisi minuun. Mutta se tepsii. Aina.

Ps. Tämä teksti tuli näköjään viiveellä esiin. Kaikki yllä koskee erityisesti päivää 12.5. Jos siis tuo torstai saikin minut hihkumaan, blogger osoitti oman kuninkuutensa. No. Se nyt ei muutenkaan ole erityisen keväinen juttu. 

Ehkä illat ovat viileitä

Vaikka näyttää kovasti siltä, että villaneuleet saa pian toviksi unohtaa, ikuistan tänne vielä erään aikaansaannokseni.

Tämä neuletakki on minulle siitä erityinen vaatekappale, että se on tullut käytetyksi. Siis aivan OIKEASTI käytetyksi. 

Nyt tosin alan epäröidä todistelussani, mutta näin minulle on ainakin vakuuteltu! Nimittäin, tiedäthän - kun kutoo jollekin jotakin, ei voi olla aina suinkaan varma siitä, millä tavalla lahja löytää paikkansa tulevan omistajan käytössä. Rehellisiä kun ollaan, lapsena mummon kutomat villapaidat kutittivat (usein) niin vietävästi.

Olet varmaan samaa mieltä kun sanon, että ei ole mukavaa edes esittää käyttävänsä villapaitaa, joka kutittaa ja jonka värit ja kuviot ovat ristiriidassa omien mieltymysten kanssa. MINÄ EN HALUA olla sellainen neuletäti, jonka lähestyessä lahjapaita kiskotaan kiireesti päälle ja loihditaan kasvoille terhakas hymy. Tästä syystä minulla ei ollut odotuksia tämän villatakin käytön suhteen. Kudoin sen ilosta.

Iloni oli silti sitäkin suurempi, kun tiesin, että neuletakki saattaisi oikeasti miellyttää tulevaa käyttäjäänsä. Koska olen ollut aistivinani, että erityisesti miehiä itseneulotut villapaidat kutittavat läpi elämän - ei ainoastaan lapsena - tämä neulomus sen sijaan ei ilmeisesti kutita. Olen NÄHNYT sen käytössä. (Eikä se ole vaikuttanut näyttelemiseltä.)

Olen jo aiemmin maininnut erään hyväksi havaitsemani Novita-lehtisen, josta löytyi myöskin tämän neuletakin ohje. Jos innostut kutomaan jotakin vastaavaa ensi talvelle taikka kesän iltoihin, löydät samaisen vihkosen ohjeineen Novitan sivuilta. 

Erona alkuperäiseen ohjeeseen, laitoin omaan versiooni vetoketjun sijasta hakaset.


Palatakseni keväisiin tunnelmiin, törmäsin tänään perhoseen, tiedän, että se ei ollut ensimmäinen, mutta silti. Toivon, että törmäät siihen sinäkin. Aurinkoista viikonloppua!

Hyvällä omallatunnolla

Viimeiset opiskeluvuoteni olen saanut aivan luvan kanssa olla aamu-uninen. Luennot ovat olleet niin harvinaisia, että koulu ei ole juuri päässyt määrämään aikataulujani. Tällaista nautinnollista elämänrytmiä on jatkunut jo hyvän tovin - se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka olen alkanut vierastamaan herätyskelloa.

Ei ole kyse siitä, ettäkö en jaksaisi nousta. Itse asiassa rakastan herätä aikaisin, kun muut vielä nukkuvat... Sen vain täytyy tapahtua kuin itsestään. Ja silloin kuin siltä tuntuu. Harvoin ennen kahdeksaa aivan.

Kaiken kaikkiaan olen siis oppinut arvostamaan omaa määräysvaltaani. Jos joudunkin säätämään herätyskellon, riemullisinta on herätä jo ennen kuin se ennättää minut herättää - tällä tavoin minä päätän milloin nousen.

On arvattavaa, että kun sitten kohtaan toisenlaisen arjen - ihan oikean työnteon - yllä kuvaamani ajan ja arjen herruus joutuu koetukselle. Juuri NYT parhaillaan olen tilanteessa, että aamut eivät hymyilytä. Olen joutunut antamaan myöten herätyskellolle, se todella herättää minut. 

Olen osannut odottaa tätä. Tiedänhän, miltä tuntuu aloittaa opiskelujen jälkeen työt. Se kaikki on sekä onnellista että hämmentävää. Tienaan ja työ on mukavaa. Silti. Jollakin kummallisella tavalla vapaapäivät ovat alkaneet tuntua joltakin aivan toiselta kuin ennen. Ripustaudun niihin.

Mutta se on luvallista - itse asiassa se on tarkoitus. Eilen vietin vapaapäivän ja palkitsin itseäni kaikin sellaisin tavoin, joissa huokui oma herruuteni. Menin minne halusin. Tein mitä halusin. Nautiskelin. Olin sen ansainnut. 

Lopuksi leivoin vielä suklaamuffinseja. Ne olivat lohdullisen hyviä. Kun vuokraemäntäni uurasti ja istutti tuija-aitaa täytyi minun aivan kiikuttaa hänellekin muutama lohdun pala.

Jos haluat omasi, toimi seuraavalla tavalla:

Oodi kukkasipuleille

On se aika vuodesta. Sipulikukat puskevat ylös maan uumenista.

Viime syksynä kävin itsekin sipuliostoksilla. Kun tätini penkoi hyvännäköisiä 

ja sopivasti menestyviä lajikkeita omalle pihalleen, minä keskityin sipuleihin itsessään.

En saanut niistä silmiäni irti. Enkä käsiäni. Olin yllättynyt, miten nättejä ne tosissaan ovat - kukkasipulit! Millaisia sävyjä ja millaisia pintoja. Oikeita helmiä.

Olo oli kuin lapsena kioskin karkkilaarin äärellä. Keräsin niitä pussiini intoa puhkuen. Ja kuten arvata voi, sipulini eivät peittyneet multaan. Ne saivat paikan tarjottimelta. Katselin niitä vain.

Tätini, joka istutti omat sipulinsa, iloitsee nykyisin kukkapenkissään varttuvista hyasinteista. Jaan hänen ilonsa ja käyn tarkastelemassa kasvua.

Kukkasipuleissa on OIKEASTI taikaa. Kari Hotakainen kirjoitti Me-lehden kolumnissaan: "Keväällä se nousee maasta ja kukkii, aivan kuin sitä ei koskaan olisi jätetty heitteille jääkylmään pimeään. Jos ihminen unohdetaan pitkiksi ajoiksi takapihalle, hän kukkii kohta korkeintaan omaisten muistoissa. Olen kateellinen kukkasipulille."

- Niin. Ollapa kukkasipuli. Syksyllä se voi ilahduttaa sellaisenaan - tämä on minun kokemukseni. Ja jos raskii heittää sen yksinäiseen pimeään, saa vielä nähdä kuinka se tekee kevään. Ja kesän. Oikeastaan olisi ollut ihan mielenkiintoista nähdä, minkä näköinen suvi tuosta omasta sekalaisesta saaliistani olisi muodostunut! Mutta - asioilla on aikansa. Ensi kerralla jätän sipulini kenties jo askelta kauemmaksi - maahan?