Kiitos ja näkemiin

Uudet tuulet tulivat ja ne ovat vetämässä minua kovasti mukaansa. Hiljaisuus täällä jatkuu nyt aivan näin virallisestikin: en ehdi toistaiseksi päivittämään arjen kauneuksia. Toivottavasti vielä kuitenkin jonain päivänä!

Eräällä lomaviikollani ennätin silti neuloa itselleni lettineuletakin. Olen tuotoksesta iloinen, sillä siitä tuli oikein sopiva. Tein isoilla puikoilla Isoveli-langasta. Tulos on pehmoinen ja lämmin.

Syksy on alkanut. Se tuoksuu hyvältä ja tuntuu hyvältä. Voidaan hyvin!

Katos poikaa

Tänään kerron, että hajuherneeni kukkii. Siinä se on päivästä toiseen nenäni edessä ja pistää uutta nuppua tulemaan. Tuoksu ei ole huumaava, (oikeastaan luulen, että herneeni ei tuoksu) mutta siitäkös välitän.

Kukkamyyjänä sain usein vastailla kysymyksiin, kuten "Onko tämä nyt varmasti kestävä lajike?" ja "Takaatko, että tämä kukkii koko kesän hieman vähemmälläkin hoidolla?" Viisaana tyttönä tiedän, että ei - kasvit eivät aina ole aivan ennalta arvattavia yksilöitä. Niin mielellään kuin asiakkaan toiveisiin vastaisikin, täysin varmoja lupauksia kasvien menestymisestä tai käyttäytymisestä ei useinkaan voi antaa.

Samalla armahtavaisuudella suhtaudun omaan hajuherneeseeni, sillä sekään ei näköjään ole suora kopio siitä aidosta ja alkuperäisestä. Toisin kuin siemenpussini teksti kertoi, paitsi että herneeni ei ole tuo "ihanasti tuoksuva", se ei toisaalta ole myöskään aivan punainen - kuten aluksi luulin pussin kuvan perusteella. Entä onko se "tumman lilan sävyinen", kuten takakansiteksti kertoo? Ehkä sitten sitä. Mutta nätti se on. Ja jotenkin minä pidän siitä jopa enemmän kuin tuosta pussin kuvasta.

Toinen ihmeellinen veikkonen on vielä mainittava. Nimittäin ikkunassani kävi tässä eräänä iltana muuan jännä hiippari. Kaikki tapahtui seuraavasti: syrjäsilmällä näin valkean hahmon, joka lensi kovaa vauhtia ja tarrautui määrätietoisesti seinään suoraan ikkunani alle (kuulin sen äänestä). Säikähdin ja suljin oitis ikkunani. Pelkään lepakoita.

Osasin odottaa sen ilmaantumista. Kun se sitten kömpi esiin, se ei ollut lepakko. Mutta aika ISO silti.

En yleensä ottaen ole intoutunut hyönteisistä. Näin lasin läpi tarkasteltuna se oli silti aika veikeä. Olin yllättynyt sen suuresta koosta. Luulen, että olen kuullut sen äänen kesäillassa, mutta olenkohan koskaan nähnyt. Siinä me tuijottelimme toisiamme, hepokatti ja minä, eikä meillä ollut kiire minnekään.

Ei huolta huomisesta

Viikonlopun työpinnistys oli aikamoinen urakka, mutta sitä paremmalta tuntuukin nyt. Minulla on nimittäin rutkasti aikaa leputtaa jäseniäni, olenhan LOMAILIJA. Työkaverit muistivat jättimäisellä kukkakimpulla. Se tuntui hämmentävältä. Olen sitonut päivittäin kimppuja toisille, mutta tänään sellainen omistettiin minulle. Ajatuksella ja ikiomaksi. Se on kaunis.
 

Kiitos tytöt taimiston. Melkein sitä ei haluaisi lähteä näiden kultaisten ystävien parista! Tiedän, että tulenkin vielä usein muistamaan tuota verratonta energiaa, mikä teki päivistä ja kaikista aikaisemmistakin kesistä niin hyviä. Kuka tietää vaikka vielä jonain päivänä eksyn sittenkin takaisin..?

Huomenna on elokuu. Melkein syksy. Mutta ei silti vielä. Aion ottaa kesälomastani kaiken irti. Aamulla aloitan, nukkumalla niin pitkään kuin suinkin jaksan.

Päivä vapaa

Aurinko paistaa. Juon aamukahvia ja nautiskelen. Jostakin naapuripihoilta kuuluu ihmisten naurua ja jutustelua. Tulen vielä ikävöimään tätä ympäristöä, missä olen kolmisen vuotta viettänyt. Pieni puutaloalue on ollut jotenkin lämpöinen ja sydämellinen. Tämä on ollut huikea koti. 

Syksyllä saatan olla toisaalla. Missä - siitä ei ole vielä aavistustakaan. Se on sekä hippusen huolestuttavaa, että samalla mukavalla tavalla jännittävää. Olen opiskellut seitsenvuotiaasta lähtien. Jospa nyt olisi aika ihan vain vaikka olla ja tehdä jotakin siistiä?

Oli hienoa lukea Maijun blogista hänen kirjahaaveistaan. Ne liippaavat hyvin läheltä omia haaveitani. Aina välillä myös omat suunnitelmani saavat enemmän tulta alleen ja hahmottuvat kirkkaina. Sitten ne ovat usein myös jääneet jälleen odottamaan, jonkin muun, kiireellisemmän(?) vuoksi. Maijun innostus sai minutkin jälleen innostumaan. On totta, että asioiden eteen täytyy tehdä jotakin, jos mielii niiden toteutuvan. Täytyy ehkä uskaltaa. 

Tässä mielessä haaveet ovatkin niin mielettömiä juttuja - ne voivat oikeasti toteutua. En varmasti ole ainoa, joka pohtii mitä elämältään haluaa. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka ei aina oikein tarkalleen tiedä, mitä seuraavaksi tehdä. Ehkä siksi nautinkin nyt ajatuksesta, että mitä tulevaisuus tuokaan, se on jotakin uutta, i alla fall. Missä siis mahdan olla syksyllä..? Uskon, että jossakin, sentään, jotakin tekemässä. Vau. 

Ja nyt olen tässä. Aamukahvilla. Heräämässä kesäpäivääni. Vau.

Kuva: isäni ottama

Rügen & Lathyrus oduratus

Olen onnellinen puutarhuri. Ostin alkukesästä itselleni mansikantaimen ja istutin sen ulos amppeliin. Hoito on ollut varsin vaivatonta - olen kastellut ja lannoitellut muistaessani. Tosin on mainittava, että ilmeisesti myös kultainen vuokraemäntäni on ottanut mansikkani hyvinvoinnin asiakseen: eräänkin kerran hän kertoi siirrelleensä sitä pitkin päivää valosta varjoon ja toisinpäin, se on jo jaloa! Kaiken kaikkiaan mansikkani voi nyt herkullisen hyvin.

Kyseessä on ahomansikka Rügen. Marjat ovat pienempiä, metsämansikan tapaisia, mutta hyvin makeita ja hyviä. Ja niitä on paljon! Pieniä marjoja kerätään pieniin kippoihin. Nyt täyttyi kahvikupin pohja. Oman maan mansikat, ne ovat tietysti taivaallisia. Söisinkö, pakastaisinko vai laittaisinko hilloksi..?

Loppuun vielä hajuhernekuulumiset. Täytyy myöntää, että hetken verran ehdin jo hätääntyä sen suhteen, kukkisiko herneeni laisinkaan. Kun monta tainta istuttaa ahtaaseen purkkiin, ei voi ehkä odottaa sitä täydellisintä tulosta. 

Nyt kuitenkin näyttää kuin näyttääkin siltä, että nuput ovat ilmestyneet! Onnellinen puutarhuri tikahtuu ylpeydestä. Alla näette koko kehityskaaren ja miten ihmeellinen se onkaan. Alimmassa kuvassa on siis, kuten näette, nuppu. Kun kukat vihdoin aukenevat, voitte olla varmoja, että ne päätyvät vielä tänne.

Elossa

En tiedä miten tässä näin pääsi käymään. Olen ollut hunsvotti.

Meni päivä ja meni toinenkin. Suuri syy on ollut kesätöilläni. Yhtäkkiä tuntui, ettei ollut enää aikaa - sain tehdä juosten sen minkä meinasin ennättää töiden jälkeen tehdä: uida, syödä jäätelöä tai kävellä jokivarteen kaffelle.

Näin siis oli. Nyt on tietenkin ryhdistäytymisen aika. Vaikka lomailuni on varsinaisesti vielä edessä, niin Työt - ne ovat vihdoin lopussa. Luulen, että blogienergiani alkaa sekin vähitellen palailla paikoilleen.

Sain esimakua lomailusta viettämällä viiden päivän vapaan kotinurkillani. Se oli juuri sellaista kuin kuuluukin. Riippumatto on autuaallisen ihana paikka erityisesti aamuvarhaisella, kun missään ei näy vielä juuri ketään.

 
Ehdin katsastaa omppupuut, luumupuun ja kirsikkapuun. Näyttivät hyviltä. Ensi reissulla saan jo maistaa.

Ne pursuavat elämänriemua

Hajuherneeni

Pienet ovat päivän ilot. Eivätkä edes aivan pienet. On jännä juttu, kuinka näihin vihreisiin varsiin, valoihin, varjoihin ja taivaan sineen tiivistyy koko päivän tunnelma. Kesän tuntu, elonraikkaus.

Päivään sisältyi paljon pientä hyvää. Joskus asiat vain soljuvat, kuin vahingossa. Myötätuuli kuljettaa mennen tullen pyörämatkan, valot ovat vihreät, aurinko lämmittää eikä koivuissa ole enää hiirenkorvia koska niissä on oikeat lehdet. Töissä asiakkaat eivät olleet tuittupäitä. Päinvastoin he löysivät juuri oivallisia taimia, kauniita kurtturuusuja ja oikean sävyisiä orvokkeja. He hymyilivät ja minä hymyilin.

Jossakin vaiheessa erehdyin luulemaan, että tänä vuonna kevät ei ehkä tepsisi minuun. Mutta se tepsii. Aina.

Ps. Tämä teksti tuli näköjään viiveellä esiin. Kaikki yllä koskee erityisesti päivää 12.5. Jos siis tuo torstai saikin minut hihkumaan, blogger osoitti oman kuninkuutensa. No. Se nyt ei muutenkaan ole erityisen keväinen juttu. 

Ehkä illat ovat viileitä

Vaikka näyttää kovasti siltä, että villaneuleet saa pian toviksi unohtaa, ikuistan tänne vielä erään aikaansaannokseni.

Tämä neuletakki on minulle siitä erityinen vaatekappale, että se on tullut käytetyksi. Siis aivan OIKEASTI käytetyksi. 

Nyt tosin alan epäröidä todistelussani, mutta näin minulle on ainakin vakuuteltu! Nimittäin, tiedäthän - kun kutoo jollekin jotakin, ei voi olla aina suinkaan varma siitä, millä tavalla lahja löytää paikkansa tulevan omistajan käytössä. Rehellisiä kun ollaan, lapsena mummon kutomat villapaidat kutittivat (usein) niin vietävästi.

Olet varmaan samaa mieltä kun sanon, että ei ole mukavaa edes esittää käyttävänsä villapaitaa, joka kutittaa ja jonka värit ja kuviot ovat ristiriidassa omien mieltymysten kanssa. MINÄ EN HALUA olla sellainen neuletäti, jonka lähestyessä lahjapaita kiskotaan kiireesti päälle ja loihditaan kasvoille terhakas hymy. Tästä syystä minulla ei ollut odotuksia tämän villatakin käytön suhteen. Kudoin sen ilosta.

Iloni oli silti sitäkin suurempi, kun tiesin, että neuletakki saattaisi oikeasti miellyttää tulevaa käyttäjäänsä. Koska olen ollut aistivinani, että erityisesti miehiä itseneulotut villapaidat kutittavat läpi elämän - ei ainoastaan lapsena - tämä neulomus sen sijaan ei ilmeisesti kutita. Olen NÄHNYT sen käytössä. (Eikä se ole vaikuttanut näyttelemiseltä.)

Olen jo aiemmin maininnut erään hyväksi havaitsemani Novita-lehtisen, josta löytyi myöskin tämän neuletakin ohje. Jos innostut kutomaan jotakin vastaavaa ensi talvelle taikka kesän iltoihin, löydät samaisen vihkosen ohjeineen Novitan sivuilta. 

Erona alkuperäiseen ohjeeseen, laitoin omaan versiooni vetoketjun sijasta hakaset.


Palatakseni keväisiin tunnelmiin, törmäsin tänään perhoseen, tiedän, että se ei ollut ensimmäinen, mutta silti. Toivon, että törmäät siihen sinäkin. Aurinkoista viikonloppua!

Hyvällä omallatunnolla

Viimeiset opiskeluvuoteni olen saanut aivan luvan kanssa olla aamu-uninen. Luennot ovat olleet niin harvinaisia, että koulu ei ole juuri päässyt määrämään aikataulujani. Tällaista nautinnollista elämänrytmiä on jatkunut jo hyvän tovin - se näkyy esimerkiksi siinä, kuinka olen alkanut vierastamaan herätyskelloa.

Ei ole kyse siitä, ettäkö en jaksaisi nousta. Itse asiassa rakastan herätä aikaisin, kun muut vielä nukkuvat... Sen vain täytyy tapahtua kuin itsestään. Ja silloin kuin siltä tuntuu. Harvoin ennen kahdeksaa aivan.

Kaiken kaikkiaan olen siis oppinut arvostamaan omaa määräysvaltaani. Jos joudunkin säätämään herätyskellon, riemullisinta on herätä jo ennen kuin se ennättää minut herättää - tällä tavoin minä päätän milloin nousen.

On arvattavaa, että kun sitten kohtaan toisenlaisen arjen - ihan oikean työnteon - yllä kuvaamani ajan ja arjen herruus joutuu koetukselle. Juuri NYT parhaillaan olen tilanteessa, että aamut eivät hymyilytä. Olen joutunut antamaan myöten herätyskellolle, se todella herättää minut. 

Olen osannut odottaa tätä. Tiedänhän, miltä tuntuu aloittaa opiskelujen jälkeen työt. Se kaikki on sekä onnellista että hämmentävää. Tienaan ja työ on mukavaa. Silti. Jollakin kummallisella tavalla vapaapäivät ovat alkaneet tuntua joltakin aivan toiselta kuin ennen. Ripustaudun niihin.

Mutta se on luvallista - itse asiassa se on tarkoitus. Eilen vietin vapaapäivän ja palkitsin itseäni kaikin sellaisin tavoin, joissa huokui oma herruuteni. Menin minne halusin. Tein mitä halusin. Nautiskelin. Olin sen ansainnut. 

Lopuksi leivoin vielä suklaamuffinseja. Ne olivat lohdullisen hyviä. Kun vuokraemäntäni uurasti ja istutti tuija-aitaa täytyi minun aivan kiikuttaa hänellekin muutama lohdun pala.

Jos haluat omasi, toimi seuraavalla tavalla:

Oodi kukkasipuleille

On se aika vuodesta. Sipulikukat puskevat ylös maan uumenista.

Viime syksynä kävin itsekin sipuliostoksilla. Kun tätini penkoi hyvännäköisiä 

ja sopivasti menestyviä lajikkeita omalle pihalleen, minä keskityin sipuleihin itsessään.

En saanut niistä silmiäni irti. Enkä käsiäni. Olin yllättynyt, miten nättejä ne tosissaan ovat - kukkasipulit! Millaisia sävyjä ja millaisia pintoja. Oikeita helmiä.

Olo oli kuin lapsena kioskin karkkilaarin äärellä. Keräsin niitä pussiini intoa puhkuen. Ja kuten arvata voi, sipulini eivät peittyneet multaan. Ne saivat paikan tarjottimelta. Katselin niitä vain.

Tätini, joka istutti omat sipulinsa, iloitsee nykyisin kukkapenkissään varttuvista hyasinteista. Jaan hänen ilonsa ja käyn tarkastelemassa kasvua.

Kukkasipuleissa on OIKEASTI taikaa. Kari Hotakainen kirjoitti Me-lehden kolumnissaan: "Keväällä se nousee maasta ja kukkii, aivan kuin sitä ei koskaan olisi jätetty heitteille jääkylmään pimeään. Jos ihminen unohdetaan pitkiksi ajoiksi takapihalle, hän kukkii kohta korkeintaan omaisten muistoissa. Olen kateellinen kukkasipulille."

- Niin. Ollapa kukkasipuli. Syksyllä se voi ilahduttaa sellaisenaan - tämä on minun kokemukseni. Ja jos raskii heittää sen yksinäiseen pimeään, saa vielä nähdä kuinka se tekee kevään. Ja kesän. Oikeastaan olisi ollut ihan mielenkiintoista nähdä, minkä näköinen suvi tuosta omasta sekalaisesta saaliistani olisi muodostunut! Mutta - asioilla on aikansa. Ensi kerralla jätän sipulini kenties jo askelta kauemmaksi - maahan?

Uusia alkuja

Aika on rientänyt. En silti ole ollut jouten. Tartuin toden teolla johonkin sellaiseen, joka on ollut tekeillä jo jonkin tovin.  Kiitos kallisarvoisen veljeni tekemän piirustuksen, joka on muistuttanut oivallisesti milloin mistäkin - ymmärsin, että opinnäyte ei sekään valmistu, ellei sitä tee.

 
Urakoinnin jälkeen pääsiäinen kului nautinnollisesti. Jotakin siitä jäi vielä jäljellekin.

Kun nyt on päästy alkuun, upotin seuraavatkin siemenet veteen. 

Haluaisin, että näistä kasvaisi MONTA punaista hajuhernettä.

Viime vuonna onnistuin saamaan kasvuun YHDEN kymmenestä. Siemenet olivat menneet vanhaksi, joten pidän sitä tietenkin suurena saavutuksena ja synnynnäisen viherpeukalouteni merkkinä. 

Toisaalta huomasin tuon viimekesäisen hennon vaaleanpunaisen yksilön ansiosta, että jo yhdessä on paljon. Siinäkin - ja aivan erityisesti siinä - on katseltavaa jokaiselle päivälle.

Letitetty kaulus

Näin kerran jossakin lehdessä lettikuvioisen neulepannan, sellaisen päähän tarkoitetun, joita nykyisin vilahtelee. Letti oli muhkean näköinen. Sen sijaan että palmikko olisi neulottu kohokuviona tasaiselle pohjalle, näytti kuin koko panta olisi ollut pelkkää palmikkoa.

Kuvittelin, miltä tuollainen panta näyttäisi Suurempana ja Kaulassa. Ajattelin, että varmasti sekin aika muhkealta, ja kivalta. Ja miltä se tuntuisi? Lämpimältä.

Kun innostun jostakin, minun on vaikea päästää siitä irti. Kauluri syntyi isoilla puikoilla 7 Veljeksestä, ja kerralla valmiiksi.

Kudoin viisi pötköä, jotka kukin jakautuvat vielä kahteen osaan. Ompelin pötköt toisesta päästä kiinni toisiinsa, vieretysten. Ja sitten ryhdyin letittämään.

En ole koskaan letittänyt viidellä, joten käytin apunani mallia.

Tämän tässä yllä on ystävällisesti kuvannut Myllyn Paras. Siinä on kuvattu letitys neljällä säikeellä, mutta kun sen hallitsee, viideskin sulautuu jo mukaan.

Sain siis samalla oppia myös pullanletityksen jalon taidon.

Lopuksi lisäsin kauluriini vielä napit.

Auringon muotokuva

Ikuistin ne

Ennen kuin pistelin poskeeni

Sillä juuri nyt ei ole käyttöä tekoauringoille.


On viikonloppu, taivas sininen ja ilma poutainen. 
Lähden nauttimaan siitä SAAREEN. Jhah.
Tiedän että olette kateellisia, niin minäkin olisin.