Kiitos ja näkemiin

Uudet tuulet tulivat ja ne ovat vetämässä minua kovasti mukaansa. Hiljaisuus täällä jatkuu nyt aivan näin virallisestikin: en ehdi toistaiseksi päivittämään arjen kauneuksia. Toivottavasti vielä kuitenkin jonain päivänä!

Eräällä lomaviikollani ennätin silti neuloa itselleni lettineuletakin. Olen tuotoksesta iloinen, sillä siitä tuli oikein sopiva. Tein isoilla puikoilla Isoveli-langasta. Tulos on pehmoinen ja lämmin.

Syksy on alkanut. Se tuoksuu hyvältä ja tuntuu hyvältä. Voidaan hyvin!

Katos poikaa

Tänään kerron, että hajuherneeni kukkii. Siinä se on päivästä toiseen nenäni edessä ja pistää uutta nuppua tulemaan. Tuoksu ei ole huumaava, (oikeastaan luulen, että herneeni ei tuoksu) mutta siitäkös välitän.

Kukkamyyjänä sain usein vastailla kysymyksiin, kuten "Onko tämä nyt varmasti kestävä lajike?" ja "Takaatko, että tämä kukkii koko kesän hieman vähemmälläkin hoidolla?" Viisaana tyttönä tiedän, että ei - kasvit eivät aina ole aivan ennalta arvattavia yksilöitä. Niin mielellään kuin asiakkaan toiveisiin vastaisikin, täysin varmoja lupauksia kasvien menestymisestä tai käyttäytymisestä ei useinkaan voi antaa.

Samalla armahtavaisuudella suhtaudun omaan hajuherneeseeni, sillä sekään ei näköjään ole suora kopio siitä aidosta ja alkuperäisestä. Toisin kuin siemenpussini teksti kertoi, paitsi että herneeni ei ole tuo "ihanasti tuoksuva", se ei toisaalta ole myöskään aivan punainen - kuten aluksi luulin pussin kuvan perusteella. Entä onko se "tumman lilan sävyinen", kuten takakansiteksti kertoo? Ehkä sitten sitä. Mutta nätti se on. Ja jotenkin minä pidän siitä jopa enemmän kuin tuosta pussin kuvasta.

Toinen ihmeellinen veikkonen on vielä mainittava. Nimittäin ikkunassani kävi tässä eräänä iltana muuan jännä hiippari. Kaikki tapahtui seuraavasti: syrjäsilmällä näin valkean hahmon, joka lensi kovaa vauhtia ja tarrautui määrätietoisesti seinään suoraan ikkunani alle (kuulin sen äänestä). Säikähdin ja suljin oitis ikkunani. Pelkään lepakoita.

Osasin odottaa sen ilmaantumista. Kun se sitten kömpi esiin, se ei ollut lepakko. Mutta aika ISO silti.

En yleensä ottaen ole intoutunut hyönteisistä. Näin lasin läpi tarkasteltuna se oli silti aika veikeä. Olin yllättynyt sen suuresta koosta. Luulen, että olen kuullut sen äänen kesäillassa, mutta olenkohan koskaan nähnyt. Siinä me tuijottelimme toisiamme, hepokatti ja minä, eikä meillä ollut kiire minnekään.

Ei huolta huomisesta

Viikonlopun työpinnistys oli aikamoinen urakka, mutta sitä paremmalta tuntuukin nyt. Minulla on nimittäin rutkasti aikaa leputtaa jäseniäni, olenhan LOMAILIJA. Työkaverit muistivat jättimäisellä kukkakimpulla. Se tuntui hämmentävältä. Olen sitonut päivittäin kimppuja toisille, mutta tänään sellainen omistettiin minulle. Ajatuksella ja ikiomaksi. Se on kaunis.
 

Kiitos tytöt taimiston. Melkein sitä ei haluaisi lähteä näiden kultaisten ystävien parista! Tiedän, että tulenkin vielä usein muistamaan tuota verratonta energiaa, mikä teki päivistä ja kaikista aikaisemmistakin kesistä niin hyviä. Kuka tietää vaikka vielä jonain päivänä eksyn sittenkin takaisin..?

Huomenna on elokuu. Melkein syksy. Mutta ei silti vielä. Aion ottaa kesälomastani kaiken irti. Aamulla aloitan, nukkumalla niin pitkään kuin suinkin jaksan.

Päivä vapaa

Aurinko paistaa. Juon aamukahvia ja nautiskelen. Jostakin naapuripihoilta kuuluu ihmisten naurua ja jutustelua. Tulen vielä ikävöimään tätä ympäristöä, missä olen kolmisen vuotta viettänyt. Pieni puutaloalue on ollut jotenkin lämpöinen ja sydämellinen. Tämä on ollut huikea koti. 

Syksyllä saatan olla toisaalla. Missä - siitä ei ole vielä aavistustakaan. Se on sekä hippusen huolestuttavaa, että samalla mukavalla tavalla jännittävää. Olen opiskellut seitsenvuotiaasta lähtien. Jospa nyt olisi aika ihan vain vaikka olla ja tehdä jotakin siistiä?

Oli hienoa lukea Maijun blogista hänen kirjahaaveistaan. Ne liippaavat hyvin läheltä omia haaveitani. Aina välillä myös omat suunnitelmani saavat enemmän tulta alleen ja hahmottuvat kirkkaina. Sitten ne ovat usein myös jääneet jälleen odottamaan, jonkin muun, kiireellisemmän(?) vuoksi. Maijun innostus sai minutkin jälleen innostumaan. On totta, että asioiden eteen täytyy tehdä jotakin, jos mielii niiden toteutuvan. Täytyy ehkä uskaltaa. 

Tässä mielessä haaveet ovatkin niin mielettömiä juttuja - ne voivat oikeasti toteutua. En varmasti ole ainoa, joka pohtii mitä elämältään haluaa. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka ei aina oikein tarkalleen tiedä, mitä seuraavaksi tehdä. Ehkä siksi nautinkin nyt ajatuksesta, että mitä tulevaisuus tuokaan, se on jotakin uutta, i alla fall. Missä siis mahdan olla syksyllä..? Uskon, että jossakin, sentään, jotakin tekemässä. Vau. 

Ja nyt olen tässä. Aamukahvilla. Heräämässä kesäpäivääni. Vau.

Kuva: isäni ottama

Rügen & Lathyrus oduratus

Olen onnellinen puutarhuri. Ostin alkukesästä itselleni mansikantaimen ja istutin sen ulos amppeliin. Hoito on ollut varsin vaivatonta - olen kastellut ja lannoitellut muistaessani. Tosin on mainittava, että ilmeisesti myös kultainen vuokraemäntäni on ottanut mansikkani hyvinvoinnin asiakseen: eräänkin kerran hän kertoi siirrelleensä sitä pitkin päivää valosta varjoon ja toisinpäin, se on jo jaloa! Kaiken kaikkiaan mansikkani voi nyt herkullisen hyvin.

Kyseessä on ahomansikka Rügen. Marjat ovat pienempiä, metsämansikan tapaisia, mutta hyvin makeita ja hyviä. Ja niitä on paljon! Pieniä marjoja kerätään pieniin kippoihin. Nyt täyttyi kahvikupin pohja. Oman maan mansikat, ne ovat tietysti taivaallisia. Söisinkö, pakastaisinko vai laittaisinko hilloksi..?

Loppuun vielä hajuhernekuulumiset. Täytyy myöntää, että hetken verran ehdin jo hätääntyä sen suhteen, kukkisiko herneeni laisinkaan. Kun monta tainta istuttaa ahtaaseen purkkiin, ei voi ehkä odottaa sitä täydellisintä tulosta. 

Nyt kuitenkin näyttää kuin näyttääkin siltä, että nuput ovat ilmestyneet! Onnellinen puutarhuri tikahtuu ylpeydestä. Alla näette koko kehityskaaren ja miten ihmeellinen se onkaan. Alimmassa kuvassa on siis, kuten näette, nuppu. Kun kukat vihdoin aukenevat, voitte olla varmoja, että ne päätyvät vielä tänne.

Elossa

En tiedä miten tässä näin pääsi käymään. Olen ollut hunsvotti.

Meni päivä ja meni toinenkin. Suuri syy on ollut kesätöilläni. Yhtäkkiä tuntui, ettei ollut enää aikaa - sain tehdä juosten sen minkä meinasin ennättää töiden jälkeen tehdä: uida, syödä jäätelöä tai kävellä jokivarteen kaffelle.

Näin siis oli. Nyt on tietenkin ryhdistäytymisen aika. Vaikka lomailuni on varsinaisesti vielä edessä, niin Työt - ne ovat vihdoin lopussa. Luulen, että blogienergiani alkaa sekin vähitellen palailla paikoilleen.

Sain esimakua lomailusta viettämällä viiden päivän vapaan kotinurkillani. Se oli juuri sellaista kuin kuuluukin. Riippumatto on autuaallisen ihana paikka erityisesti aamuvarhaisella, kun missään ei näy vielä juuri ketään.

 
Ehdin katsastaa omppupuut, luumupuun ja kirsikkapuun. Näyttivät hyviltä. Ensi reissulla saan jo maistaa.

Ne pursuavat elämänriemua

Hajuherneeni

Pienet ovat päivän ilot. Eivätkä edes aivan pienet. On jännä juttu, kuinka näihin vihreisiin varsiin, valoihin, varjoihin ja taivaan sineen tiivistyy koko päivän tunnelma. Kesän tuntu, elonraikkaus.

Päivään sisältyi paljon pientä hyvää. Joskus asiat vain soljuvat, kuin vahingossa. Myötätuuli kuljettaa mennen tullen pyörämatkan, valot ovat vihreät, aurinko lämmittää eikä koivuissa ole enää hiirenkorvia koska niissä on oikeat lehdet. Töissä asiakkaat eivät olleet tuittupäitä. Päinvastoin he löysivät juuri oivallisia taimia, kauniita kurtturuusuja ja oikean sävyisiä orvokkeja. He hymyilivät ja minä hymyilin.

Jossakin vaiheessa erehdyin luulemaan, että tänä vuonna kevät ei ehkä tepsisi minuun. Mutta se tepsii. Aina.

Ps. Tämä teksti tuli näköjään viiveellä esiin. Kaikki yllä koskee erityisesti päivää 12.5. Jos siis tuo torstai saikin minut hihkumaan, blogger osoitti oman kuninkuutensa. No. Se nyt ei muutenkaan ole erityisen keväinen juttu.