Katos poikaa

Tänään kerron, että hajuherneeni kukkii. Siinä se on päivästä toiseen nenäni edessä ja pistää uutta nuppua tulemaan. Tuoksu ei ole huumaava, (oikeastaan luulen, että herneeni ei tuoksu) mutta siitäkös välitän.

Kukkamyyjänä sain usein vastailla kysymyksiin, kuten "Onko tämä nyt varmasti kestävä lajike?" ja "Takaatko, että tämä kukkii koko kesän hieman vähemmälläkin hoidolla?" Viisaana tyttönä tiedän, että ei - kasvit eivät aina ole aivan ennalta arvattavia yksilöitä. Niin mielellään kuin asiakkaan toiveisiin vastaisikin, täysin varmoja lupauksia kasvien menestymisestä tai käyttäytymisestä ei useinkaan voi antaa.

Samalla armahtavaisuudella suhtaudun omaan hajuherneeseeni, sillä sekään ei näköjään ole suora kopio siitä aidosta ja alkuperäisestä. Toisin kuin siemenpussini teksti kertoi, paitsi että herneeni ei ole tuo "ihanasti tuoksuva", se ei toisaalta ole myöskään aivan punainen - kuten aluksi luulin pussin kuvan perusteella. Entä onko se "tumman lilan sävyinen", kuten takakansiteksti kertoo? Ehkä sitten sitä. Mutta nätti se on. Ja jotenkin minä pidän siitä jopa enemmän kuin tuosta pussin kuvasta.

Toinen ihmeellinen veikkonen on vielä mainittava. Nimittäin ikkunassani kävi tässä eräänä iltana muuan jännä hiippari. Kaikki tapahtui seuraavasti: syrjäsilmällä näin valkean hahmon, joka lensi kovaa vauhtia ja tarrautui määrätietoisesti seinään suoraan ikkunani alle (kuulin sen äänestä). Säikähdin ja suljin oitis ikkunani. Pelkään lepakoita.

Osasin odottaa sen ilmaantumista. Kun se sitten kömpi esiin, se ei ollut lepakko. Mutta aika ISO silti.

En yleensä ottaen ole intoutunut hyönteisistä. Näin lasin läpi tarkasteltuna se oli silti aika veikeä. Olin yllättynyt sen suuresta koosta. Luulen, että olen kuullut sen äänen kesäillassa, mutta olenkohan koskaan nähnyt. Siinä me tuijottelimme toisiamme, hepokatti ja minä, eikä meillä ollut kiire minnekään.