On se aika vuodesta. Sipulikukat puskevat ylös maan uumenista.
Viime syksynä kävin itsekin sipuliostoksilla. Kun tätini penkoi hyvännäköisiä
ja sopivasti menestyviä lajikkeita omalle pihalleen, minä keskityin sipuleihin itsessään.
En saanut niistä silmiäni irti. Enkä käsiäni. Olin yllättynyt, miten nättejä ne tosissaan ovat - kukkasipulit! Millaisia sävyjä ja millaisia pintoja. Oikeita helmiä.
Olo oli kuin lapsena kioskin karkkilaarin äärellä. Keräsin niitä pussiini intoa puhkuen. Ja kuten arvata voi, sipulini eivät peittyneet multaan. Ne saivat paikan tarjottimelta. Katselin niitä vain.
Kukkasipuleissa on OIKEASTI taikaa. Kari Hotakainen kirjoitti Me-lehden kolumnissaan: "Keväällä se nousee maasta ja kukkii, aivan kuin sitä ei koskaan olisi jätetty heitteille jääkylmään pimeään. Jos ihminen unohdetaan pitkiksi ajoiksi takapihalle, hän kukkii kohta korkeintaan omaisten muistoissa. Olen kateellinen kukkasipulille."
- Niin. Ollapa kukkasipuli. Syksyllä se voi ilahduttaa sellaisenaan - tämä on minun kokemukseni. Ja jos raskii heittää sen yksinäiseen pimeään, saa vielä nähdä kuinka se tekee kevään. Ja kesän. Oikeastaan olisi ollut ihan mielenkiintoista nähdä, minkä näköinen suvi tuosta omasta sekalaisesta saaliistani olisi muodostunut! Mutta - asioilla on aikansa. Ensi kerralla jätän sipulini kenties jo askelta kauemmaksi - maahan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti